Olin usein lapsena perheeni kanssa isovanhempieni maatilalla heinätöissä. Isoäitini usein sanoi, että isäsi on pettänyt meidät. Tällä hän tarkoitti sitä, että isästäni toivottiin pappia, mutta se toive ei toteutunut. Lisäksi hän aina jatkoi, että sinä et saa pettää heidän, isovanhempien uutta toivetta, sitä, että minusta tulisi pappi. Minut kasvatettiin ortodoksisen uskon hengessä ja vietiin kirkkoon jumalanpalveluksiin. Äitini kuoli ollessani 15 vuotias nuorukainen. Se satutti kovasti keskenkasvuista sielua. Siinä myllerryksessä vankistui ainoaksi päämääräksi lähteä etsimään vastauksia elämän suuresta tarkoituksesta silloiseen pappisseminaariin Kuopioon. Näin isovanhempien toive toteutui ja kirkon tiellä olen ihmisten kokemusten kautta löytänyt vastauksen elämää suurempiin kysymyksiin. Kirkko on antanut minulle elämän. Arvostan mahdollisuutta saada olla johdattamassa ihmisiä pelastuksen tielle ja tiellä. 25 -vuotiaana minut valittiin ensimmäisen kerran seurakunnan kirkkoherraksi. Olin tiettävästi nuorin koskaan Suomessa kirkkoherraksi valittu. Seurakunnan johtaminen on ollut upea haaste. Ja sellaisena koen sen edelleen. Minulle jokainen päivä seurakunnassa on uusi mahdollisuus. Seurakunnassa on saanut toteuttaa sitä arvomaailmaa, joka vuosien varrella on kirkastunut niin uskonasioissa kuin myös maailmankatsomuksessani.
