Siellä, vähän syrjemmässä, istui mies. Mies selaili kännykän näppäimiä ja selvästikin, vaikkei sitä mitenkään ilmeellään osoittanut, löysi etsimänsä. Käden liike hipaisi otsalla hiusrajaa, oikea jalka nousi vasemman polven päälle muodostaen kolmiomaisen ulokkeen ruumiin ulkopuolelle. Vasen käsi tarttui oikean jalan nilkasta, mies kertoi tuttavallisesti, mutta päättäväisesti puheluun vastanneelle asiansa. ”Olen sopinut pääministerin kanssa, että ensi viikolla hiihdetään Saariselällä” Idän poikana heristelin korviani, aprikoin, kuulinko oikein. Tuo, hivenen nuhruisessa puvussa, muista etäämpänä istuva, ei mikään juppi tyyppi, järjesteli muitta mutkitta pääministerin hiihtoreissua Saariselälle. Puhetavasta saattoi päätellä, että mies ja kännykkä olivat kotoisin lännestä.
Merkillinen on Kaustinen. Joki virtaa vuolainemaan sen niittyjen halki pääosin syvässä uomassa. Ihan äärelleen pitää mennä sitä katsomaan. On hyvä, että on joki, muuten ihan tykkänään kuivalla maalla ihmiset Kaustisella asuisivat. Vaan eivätpä lännen ihmiset vettä erityisesti näytä kaipaavan. Ovat tottuneet omillaan elämään, ilman vettäkin tolkusti pärjäävät. Toista on idässä. Vettä kaipaat lähelleen immeiset, ilman eivät pärjäisi viikkoa pitempään. Kaikelleen muutoin Kaustista voidaan pitää ihan tolkun paikkana.
Idässä lauletaan. Tarua vaiko totta.
Lännessä lauletaan. Totta. Totta tosiaan, ainakin siitä päätellen, kun idästä tullut Kaustisen raitilla heinäkuussa astelee. Tosin kännykkään puhuva, jalkansa toisen polvensa päälle nostava ja ystävällisesti maakuntaa johtava mies ei laula. Joskus saattaa laulaa, silloinkin nuotin vierestä laulaa. Hän ei ole laululintunen. 1960-luvulla Suomessa eniten Volvoja myi karjalaismies, jolla ei ollut ajokorttia. 2000-luvulla suurimmat suomalaiset laulujuhlat johtaa mies, joka ei osaa laulaa eikä soittaa. On se merkillinen tuo Luojan tarkoitus. Yhdelle antaa yhtä, toiselle toista ja kuitenkin se, joka ei osaa laulaa, saa johdattavakseen suurimmat laulujuhlat.
Idän mies on käynyt lännessä. Ensimmäisen kerran ihan nimellä historiaan kirjoihin sen merkitsivät 1000-luvun alkupuolella. Hämeessä idän miehet kävivät, polttivat kulkiessaan taloja ja muutenkin sotkivat lännen ihmisen hyvää elosta. Tästä kimpaantuneena lännen miehet, jälkisytytyksellä, 1600-luvulla itään joukolla lähtivät ja maksoivat potut pottuina. Tämä lännen mies, josta nyt on puhe ja joka mieluusti kännykkään puhuu ja laulujuhlia sivutöinään johtaa, on sekin idässä käynyt. Jo useamman kerran on hän idän ihmeisiin tutustunut. Kauempana idässä jo arvelevat, että lienee tykästynyt itään ja niinpä pitkän viisumin myönsivät. Hyvinkin myönsivät, veljekseen tahtovat lännen miehen ottaa.
Lännessä ei juurikaan idän kieliä puhuta. Sen sijaan lännessä ollaan kärsivällisiä. Laulujuhlia johtava mies istuu 5 tuntia illallisilla idän pöydässä. Hän on ainoa, joka ei ymmärrä idän kieltä. Tyytyväisenä istuu. Pitää puheen, tulkki kääntää kaiken, minkä lännen viestistä ymmärtää. Puheen pitäjä myhäillen istuutuu ja jatkaa kuuntelemistaan. Mitä hän kuuntelee, sitä kukaan ei ymmärrä, sillä kaikki ymmärtävät, ettei hän kuulemastaan mitään ymmärrä. Kuunteleepahan vain, omaksi ilokseen todennäköisesti kuuntelee. Idän ihminen ei jaksa kuunnella, sellainen on idän ihminen, ei ole lainkaan kärsivällisyyttä.
Hääkuoro esiintyi kerran idän kirkossa. Kännykkään puhuva mies sen sinne toi. Voi valtavaa, huokailivat idän ihmiset. Hyvin sopivat yhteen, lännen körttiläinen perinne ja idän mystisyys. Idän kuvien keskellä lännen rukousperinne syttyi uuteen elämään. Siinä luotiin uutta, toisiaan kunnioittavaa ja samaa sanaa julistavaa uskoa. Jumala oli keskipisteessä, ihmiset sivuroolissa. Jumala antoi Isän rakkaasta kädestä siunauksen vuolaiden virtojen soljua kuulijan sydämeen. Idän ja myös lännen miehen silmäkulma kostui.
Ei ole istuessaan oikean jalan toisen päälle nostava mies yksin lähtenyt idän kohtaamiseen. Liekö Kalevalaa lukenut, tuota idän eeposta, jossa on ripaus lännen lyriikkaa, että yksin ei pidä lähteä. Tummat kutrit on hänen rakkaallaan. Tummakutrisen kanssa on kolme poikaa, pojat pysyttelevät vielä lännessä, eivät tohdi liian nuorina itään kurkistella. Tummakutrinen on itään jo katsonut, onpa kokenutkin idän ihmeitäkin. Tummakutrinen opettaa, hyvä on opettamaan. Heikkopäiset idän ihmiset kaipaavat hyvää opetusta. Tuntuu kuin jotain oppisikin, kun on hyvä opettaja. Siitä ylitse kaiken kännykkään puhuva mies iloitsee, siitä että kotona on hyvä opettaja. Hyvän kanssa elävää huonompaakin miestä kylällä kiitellään, kokouksissa kumarrellaan ja sanotaan, että siinä meillä kunnon, viisas mies.
Koski solisee, keväisin kuohuu. Sen loppumaton kohina raukaisee. Mies torkkuu poski kämmentä vasten. Hiukset ovat jo harmaantuneet. Viisauden auer koristaa olemusta. Olen kulkenut elämän eloksen tietä 60-vuotta, hän tuumaa. Vuodet, kuukaudet, päivät vilisevät unikuvan kaltaisina hänen silmissään. Onnea, iloa, elämän hurmaa olen kokenut. Sattui kerran vaikeakin päivä, siitä ylitse pääsin – Jumalaan turvasin, hän itselleen tilittää. Työtä olen tehnyt, isänmaan hyväksi. Sitä ei sovi kenenkään kiistää, itselleni en ole tehnyt, isänmaani ja sen kansalaisten parhaaksi olen raatanut.
Ilo on ollut minulla poikieni näkemisestä ja nyt jo seestävän vanhuuteni iloksi lapsenlapsia syntyy. Niin tuumailee 60-vuotta täyttävä. Pää nyökähtelee, silkkiuikku sukeltaa kosken kuohuihin. Mies havahtuu, idästä tuulee. Hän haistaa sahatun, tuoreen puutavaran tuoksun. Piirustukset ovat levällään pitkin piennarta. Tähän minä rakennan, mies iskee päättäväisesti kangen turpeeseen. Katsemato kitisee tuskissaan puristuessaan sinistä terästä ja savea vasten.
Myöhemmin selvisi, kuka oli se mies, hivenen muista erillään.
Niin se on, mies, 60-vuotta ja tulevaisuus. Kaikki kolme yhdessä, ja kuitenkin yhtä ja samaa ystävää - Alttia.
Monia Armorikkaita Vuosia !
