Sergei oli ahkeroinut lukijana ja laulajana koko kesän luostarin Pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin nimelle pyhitetyssä kirkossa. Jokunen päivä sitten luostarin johtaja oli kutsunut hänet luokseen. Hivenen peloissaan Sergei koputti igumenin keljan ovea ja lausui sanat ”Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä”. Sisään astuttuaan hän teki ristimerkin ja pyysi isä igumenilta siunauksen tiedustellen varovaisin sanakääntein, mitähän asiaa tällä olisi hänelle kerrottavana. ”Poikani, aloitti isä igumeni, olen pannut tyytyväisenä merkille sinun hyvän ja uskollisen palvelusi luostarissamme ja kirkossa. Siksi siunaan sinulle pyhiinvaellusmatkan Veliki Novgorodilla Solovetskin luostariin. Lähdet sinne jo ylihuomenna”.
Sergein polvet tutisivat. Hän ei saanut sanaa suustaan. Ihastuksestaan ymmällä hän, unohtaen ristinmerkin pois lähtiessään, kiiruhti mielipaikalleen Nikolskin skiitan ulommaiselle kallion kielekkeelle. Kaukaisesta unelmasta, saavuttamattomalta tuntuneesta haaveesta tulisi totta jo muutaman päivän kuluttua, hän tuumasi istuutuessaan ja riisuessaan saappaita jaloistaan virvoitellakseen varpaita Laatokan aalloilla. Vai että Veliki Novgorodilla ja jo ylihuomenissa Solovetskiin minä purjehdin. Omaa onnenhetkeään maistellessaan Sergei muisti, että Pyhittäjä isä Savvati, hänkin karjalaissyntyinen kilvoittelija, oli lähtenyt Valamosta yönselkään kävelläkseen kohden pohjoista. Pyhittäjä Savvati tahtoi löytää yksinäisen, hiljaisuuden paikan ja niinpä Savvati saapui Vienanmerelle Uikujoen suistoon vuonna 1429. Siellä hän tapasi samanhenkisen kilvoittelija Hermanin ja yhdessä he päättivät lähteä Solovetskin saarelle.
Pienoista ylpeyttä sisimmässään tuntien Sergei asettui Veliki Novgorodin hyttiin nro 238. Hytti ei ollut suuren suuri, mutta kaikelleen veti vertoja hänen omalle keljalleen, sillä olihan hytissä monenlaiset sellaiset mukavuudet, joihin Sergei ei ollut kuunaan tottunut. Ensitöikseen hän asetti ikonin hytin nurkkaan ja rukoili Jumalalta siunausta matkalle. Illallisen jälkeen Sergei asettui makuulle. Aamuyöstä hän havahtui merkillisiin ääniin. Ihmeissään hän kuunteli, ei saanut oikein selvää mistä äänet tulivat ja mitä tämä tarkoitti. Sen hän ymmärsi, että jossakin, kukaties hänen naapuri hytissään, selviteltiin parisuhde erimielisyyksiä. Väliin kuului lasten pelonsekaista itkua, avuttomina he peloissaan nyyhkyttivät, väliin karkeita sanoja ja hengellä uhkaamista, paiskottiinpa siellä huonekalujakin. Tällaistako on maailman meno, viinaa ovat juoneet ja nyt toisiaan kovistelevat, tuumaili Sergei levottomana. Mitäs siitä jos toisiaan satuttavat, mutta voi noita avuttomia lapsia, viattomina joutuvat kärsimään. Lopulta, ehkä noin tunnin kuluttua, äänet vaimenivat ja hiljaisuus laskeutui yösydännä Syvärillä lipuvan laivan ylle.
Kolmantena aamuna Valamosta lähdön jälkeen Veliki Novgorod purjehti Vienan merellä. Merenkäynti oli pohjoisesta. Nelimetrisiksi kohoavat aallot löivät vasten laivan keulaa ja sinkosivat vettä kauas laivan yläkannelle. Sergei tähysti herkeämättä koillisen taivaalle. Lopulta, aivan kuin tyhjyydestä, pilkahti taivaanrannan takaa näkyviin Sekirnaja-vuoren huipulla olevan kirkon torni. Solovetsk – huudahti Sergei, aivan tahtomattaan niin, että ympärillä olevat heristelivät korviaan ja alkoivat hekin tähystää taivaanrannalle. Sekirjana tarkoittaa pieksemistä. Nimensä se on saanut kahdestakin historiallisesti merkittävästä tapahtumasta. Tänne oli siis pyhittäjäisä Savvati 560 vuotta sitten Valamosta saapunut kilvoittelemaan - ”Jumalan selän taakse”, yksinäiselle saarelle, meren keskelle, ei minnekään. Kuuden erakkovuoden jälkeen Savvati kuoli ja hänen seuraajakseen saarelle tuli Zosima, hänkin karjalaissyntyinen erakko. Näin oli saanut alkunsa Solovetskin luostari pyhittäjäisien Savvatin, Zosimman ja Hermanin toimesta.
Solovki-nimi tarkoittaa metsäistä saarta. Todellakin, tämä on ainoa metsäinen saari näillä tienoon Vienanmerta. Veliki Novgorodin valkoinen kylki asettui vasten hiljan uusittua laiturin kantta. Laiturin edessä seisoo toistasataa vuotta sitten rakennetun hotellin rauniot. Taaempana näkyy moninaisia neuvosto aikaisia rakennuksia, tienoo on aukea, jotenkin eloton. Kauempana ”tanssivat koivut” reunustavat lahden suuta. Lähes suoraan merestä nousevat 1500-1600- lukujen vaiheessa luostarin ympärille rakennetut jyhkeät muurit.
Moninainen on luostarin historia. Se on nähnyt suuruuden päiviä. Väliin mahtuu myös monia sekasortoisia vuosia. Parhaimmillaan luostarissa on ollut 400 kilvoittelijaa ja saman verran työväkeä. 1920-luvun alussa kommunistien toimesta luostari lakkautettiin ja muutettiin ojennusleiriksi. Solovetski oli 16 vuoden ajan yksi pahamaineisimmista ojennusleireistä Neuvostoliitossa. Poliittisia vankeja tuotiin saarelle kaikkialta Neuvostovaltakunnan alueelta. Heitä kidutettiin mitä epäinhimillisimmillä keinoilla. Heitä tapettiin 16 vuoden aikana joka päivä keskimäärin 6 – 8, seitsemänä päivänä viikossa. Ihmisen raakuus oli päässyt valloilleen. Kauhistuttavia ovat ne kertomukset, joita toinen ihminen aiheutti toiselle ihmiselle. Sergei kuunteli kertomusta saaren historiasta liikuttunein, hämmentynein mielin. Miten saattoikaan pyhä luostarisaari muuttua kaikenlaisen epäinhimillisyyden tyyssijaksi. Miten hyvyys ja Jumalan rakkaus voivatkaan muuttua täydelliseksi pahuudeksi ja pahan temmellyskentäksi.
Ehtoopalveluksen jälkeen Sergei paneutui maaten luostarin vierasmajan lavitsalle. Yö oli pitkä, tuntemukset velloivat hänen sisimmässään. Tietoisuus siitä, että pahuus ei ole poistunut maailmasta satutti kovasti sydäntä. Epäinhimillisyys, fyysinen ja henkinen väkivalta nostavat päätään tuon tuostakin myös perheiden sisällä, luostarissakaan niiltä ei voi välttyä. Aviopuolisot satuttavat toisiaan, lapset kärsivät, tuskaansa pakahtuvat. Ystävät riitaantuvat, sinkoilevat pahoja sanoja, joskus teräaseitakin toistensa niskaan. Miksi ihminen ei koskaan opi. Miksi ihminen ei voi etukäteen ajatella, ajatella ja päättää valita hyvän, ei pahan puolesta. Yö Vienanmerellä on lyhyt, vain katoava hetki. Niin on ihmisen elämäkin. Miksi siis tuhlata sitä pahuuden valtakunnalle, niin Sergei ajatteli ja päätti vastedes omalla kohdallaan kaikin keinoin varjella sydäntään pahuuden voimilta. Niin hän kerta kaikkiaan päätti, elän hyvyyden puolesta, tunnen hyviä tuntemuksia, sanon hyviä sanoja, teen hyviä tekoja, lähimmäistäni en satuta. Tuntui ihmeen kevyeltä astella aamuvarhaisella Kristuksen kirkastumisen kirkkoon aamupalvelukseen, tuntui siltä kuin enkelit olisivat hänen askeleitaan kannattaneet.
