Ilma tuntui hyvin paksulta hengittää. Hälinä ympärillä ei ottanut laantuakseen. Sergein silmissä vilisi harmaita olentoja, useimmat paksuihin keinonahkaturkkeihin ja yli polvien ulottuviin huopikkaisiin pukeutuneita. Naiset oli kietoneet päänsä villahuiveihin, miesten päässä yleisimpänä rehotti puolikarvainen reuhka. Siinä mallissa toinen korvallinen roikottaa alaspäin ja toinen töröttää ylös ikään kuin sekarotuisella juoksukoiralla. Ja se tuoksu. Sergei oli luostarissa olleessaan melkein sen jo unohtanut. Tuoksu, tai paremminkin nyt se tuntui hajulta, oli suorastaan kuvottava. Se oli kuin huumetta, sitä sanottiin rahvaan ”duuhaksi”, hajuksi, joka seurasi ihmisiä kaikkialle ja erityisen tiiviiksi se tuli talvella. Veitsellä siitä olisi voinut kuution paloja irrottaa ja lähettää ruskeaan paperiin käärityssä paketissa jonnekin sitä tarvitseville.
Sergei istui Sortavalasta Aunukseen, kotikunnaille hiljakseen kolistelevassa, täyteen matkustajia ahtautuneessa junassa. Vaikka Sergei oli pyhittänyt elämänsä Jumalalle Valamon luostarisaarella ja vaikka elämä luostarissa oli juuri se elämä, jota hän oli niin suuresti kaivannut, tuntui hyvältä matkustaa ”kotiin” Aunukseen tapaamaan omaisia ja sukulaisia. Eihän siitä nyt niin järin kauaa ollut kulunut aikaa, puolitoista vuotta, kun hän läksi pelokkain, mutta määrätietoisin askelin Valamoon. Tuona aikana oli kuitenkin tapahtunut hyvin paljoin Sergein elämässä. Siksi tuntui kuin hän olisi ollut poissa pitemmänkin ajan. Hän oli kasvanut aivan uudeksi ihmiseksi ja uusin silmin hän nyt kohtaisi maalliset omaisensa Aunuksessa.
Kuukauden ajan luostarin jumalanpalveluksissa oli rukoiltu Sergein sairastavan äidin puolesta. Siinä syy, miksi hän oli nyt matkalla Aunukseen. Ennen joulua hän oli saanut kirjeen veljeltään. Tuhruisella käsialalla veli kirjoitti äidin sairastuneen vakavasti. Ei siinä mitään tarkemmin kerrottu, hyvin huonona kuulemma äiti virui Aunuksen sairaalassa. Yötä päivää se vaivasi Sergein mieltä. Usein hän vaipui ajatuksiinsa pohtien äidin tilannetta. Elämä kotona oli ollut rankkaa, se oli tuntunut tyhjänpäiväiseltä. Kukaan, varsinkaan äiti, ei ollut merkinnyt mitään. Mutta nyt kun Sergei oli ollut poissa jonkin aikaa, asiat alkoivat selkiintymään. Äidin merkitys kirkastui. Äiti oli rakkaus, sitä hän oli, ajatteli Sergei katsellessaan ympärillään olevia ihmisiä. Jotkut näyttivät pälyilevän häntä silmäkulmain alta. Sergeillä oli yllään musta viitta, päässään hänellä oli musta skuvia, sellainen munkin arki hattu. Parta oli kasvanut jo melkoiseksi kuontaloksi, siitä Sergei tunsi pienoista ylpeyttä ja hiukset oli sidottu poninhännälle. Tuijottakoot, hän ajatteli ja samassa joku tuli pyytämään häneltä siunausta. Kohteliaasti Sergei selitti siunausta pyytävälle, että hän oli vasta tavallinen munkki, ei pappismunkki, joten hän ei voisi siunata. Sen sijaan Sergei kaivoi taskustaan pienen ikonin, jonka antoi siunausta pyytäneelle sanoen sen olevan siunausta välittävän lahjan Valamosta. Kovin tuo ihminen siitä ilahtui ja ylpeänä näytteli sitä vieressään istuville.
Isä Serafim, Sergein rippi-isä, oli antanut Sergeille ”puametin”, muistelukirjan. Muistelukirjaan Sergei oli kirjoittanut ensin niitten omaisten ja läheisten nimet, jotka olivat elossa ja sitten toiseen osaan vainajien nimet. Puamettia Sergei säilytti keljansa ikoninurkkauksen pöydällä ja otti sen aina mukaansa liturgiapalvelukseen, jossa se luettiin. Liturgiapalveluksen proskomidia osassa, eli siinä osassa, jossa ehtoollislahjat valmistetaan, toimittava pappi lukee muistelukirjoihin kirjoitettujen nimet ja ottaa kirkkoleivästä esirukousosaset heidän puolestaan. Viimepäivinä luostarin liturgiapalveluksissa oli erikoisesti kannettu esirukouksia Sergein sairastavan äidin puolesta.
Ilta hämärissä juna saapui Aunuksen asemalle. Ensi töikseen Sergei suuntasi askeleensa kohden Aunuksen sairaalaa. Matkalla hän poikkesi kylän kauppaa ostamaan äidille syötävää. Igumeni oli antanut hänelle rahaa juuri tätä varten. Sairaalassa ei ollut talon puolesta juurikaan mitään tarjottavaa potilaille, ei edes lääkkeitä. Aunuksen sairaala on vanhassa puurakennuksessa. Käytävällä sängyissä virui voivottelevia ihmisiä. Kukaan ei heistä välittänyt, siinä he oman onnensa tai paremminkin epäonnensa varassa makailivat. Eräässä huoneessa nuhruisen pöydän takana istui valkeaan takkiin sonnustautunut, papereita tarkasteleva nainen. Hän osoittautui osaston lääkäriksi. Sergei rohkeni lähestyä lääkäriä tiedustellen äitinsä vointia. Kovin huonona on äitinne, lääkäri kertoi ja vielä kaiken lisäksi tällä viikolla hän sai keuhkokuumeen. Saa nähdä, selviääkö hän tästä, kovin on heikko, äitinne, selitti voimattomuuttaan tunteva lääkäri. On suorastaan ihme, että hän ylipäätään on vielä hengissä.
Turhaanko luostarissa oli rukoiltu parannusta äidin puolesta, eikö Jumala ollut lainkaan kuullut meitä, aprikoi Sergei mielessään astelleessaan kohden käytävän päässä olevaan viimeistä, suurta potilashuonetta. Jokaisen palveluksen hartauden ekteniassa oli kannettu rukouksia äidin puolesta. Proskomidissa oli otettu erityisiä muisteluosasia äidin puolesta, hän oli rukoillut illoin ja aamuin, päivälläkin hän oli viimeiset viikot rukoillut äidin puolesta. Ja tähänkö kaikki päättyy, keuhkokuumeeseen.
Kovin hämärää oli suuressa huoneessa. Vain yksi pieni lappu paloi huoneen keskellä. Missä mahtoikaan olla äitini. Kaikki näyttivät saman näköisiltä, ikään kuin elottomilta ihmishahmoilta, jotka odottivat noutajaa. Sergei polvistui äitinsä vuoteen äärelle, asetteli igumenin siunaaman ikonin pienelle pöydälle sängyn viereen ja rukoili. Miten kauan Sergei oli ollut polvillaan lattialla, sitä hän ei tiennyt, tunnin – kaksi. Hän havahtui siihen, kun jokin lämmin kosketti hänen kättään. Äidin käsi vavisten laskeutui hänen kätensä päälle. Äidin käsi, se tuntui uskomattomalta. Poikani olet tullut takaisin, olen odottanut sinua kuuli Sergei äidin kuiskaavan melkein olemattomalla äänellä.
Seuraavan aamun valjetessa Sergei saapui takaisin sairaalaan yhdessä kylän papin isä Mihailin kanssa. Ehtoollista he tulivat tuomaan Sergein äidille. Isä Mihail toimitti rukouspalveluksen ja samalla kun äiti vastaanotti ehtoollisen - Herramme Jeesuksen Kristuksen kalliista pyhästä ruumiista ja verestä tulee osalliseksi Jumalan palvelija …samalla auringon säteet, jotka tukeutuivat sisään pienestä ikkunasta jäisten huurteiden lomasta, valaisivat hänen kasvonsa. Tuntui uskomattomalta. Oliko niin, että Jumala oli sittenkin kuullut heidän rukouksensa, iloitsi Sergei. Tämän täytyi olla merkki häneltä, kaiken maan luojalta, kaiken hyvän antajalta.
Nyt Sergeistä tuntui hyvältä, murheen kivi oli kirvonnut sydämeltä. Jumala sittenkin kuulee rukoukset. Me vain olemme joskus malttamattomia, emme jaksa odottaa, emme antaa Jumalalle tilaa toimia.
Siitä hetkestä alkoi äidin tila kohenemaan. Vallan silmissä hän virkistyi ja jo kotvan kuluttua hän pääsisi kotiin tointumaan sairauden rasituksista. Ennen lähtöään takaisin Valamoon Sergei jätti Igumenin antamat rahat veljensä vaimolle ja pyysi, josko tämä huolehtisi äidistä toipilasaikana.
Suuri ja pyhä paasto alkaa pian, helmikuun lopussa. On aika kiiruhtaa takaisin Valamoon. Paaston aloittamiseen on valmistauduttava, siksi Sergei sen enempää Aunuksessa viivyttelemättä palasi onnellisena ja mieli keveänä takaisin saarelle.
Pojan kadotettu rakkaus
