Aljosa asui isänsä, äitinsä ja kahden veljensä kanssa pienessä 36 neliömetrin kaksiossa Aunuksen keskustassa. Neuvostoaikana kadun nimeksi oli muutettu Leninin katu. Aiemmin se oli ollut Linnankatu ja sellaisena kansa halusi sen nytkin tunnettavan. Nimikylttiä vain ei oltu saatua aikaiseksi vaihtaa. Oli muita tärkeämpiä tehtäviä kaupungin virkamiehillä, syy, johon tuon tuostakin vedottiin tekemättä jääneiden asioiden tullessa keskustelun alaiseksi. Aljosan mielestä kadun nimestä kinastelu oli tyhjänpäiväistä niin kuin monet muutkin torat, riidat, joihin ihmiset saattoivat tuntukausiksi keskenään uppoutua.
Aljosa oli huonolahjainen poika. Koulumenestys oli ala-arvoinen, lukemaan hän oppi hädin tuskin ja laskento sujui vain yhteenlaskun osalta. Kaikki pilkkasivat Aljosaa, isä ja veljet ensimmäisten joukossa. Kylällä kulkiessaan Aljosan perään huudeltiin pilkkasanoja, mutta hän ei niistä välittänyt, asteli vain eteenpäin. Voisi sanoa, että ivallisiin huudahduksiin oli jonkin verran aihettakin. Aljosa oli hentelä vartaloltaan, lyhytkasvuinen, korvat hänellä oli eriparia, toinen niistä sojotti eteenpäin ja toinen lerpatti kuin juoksukoiralla. Mutta nenä, se ei lerpattanut. Pahaksi onneksi se oli pitkä kuin korpilla, joten nenästäkin Aljosalle usein irvailtiin. Sanottiin, että Aljosa oli kuin myrskytuulen tuivertama harakka, höyhenet pörhöllään, hiukset takkuiset ja korvat viiristelivät eriparia, mikä minnekin.
Asiapojaksi Aljosa kelpasi. Kaikki lähettivät hänet asioilleen. Aljosa, mene noutamaan vettä palopostista, Aljosa lankkaa minun saappaani, Aljosa pesepäs astiat, Aljosa kiiruusti juokse kauppaa hakemaan jauhoja. Ja Aljosa juoksi kaikkien asioille. Milloinkaan hän ei kieltäytynyt hänelle osoitetuista tehtävistä. Resuinen paita yllään ja kumiteräsaappaat jaloissaan hän juoksi kylällä asioilla ja ihmiset huutelivat hänen peräänsä pilkkasanoja.
Mutta eräänä päivänä Aljosan sydämeen sattui. Sitä, mitä hänelle tapahtui, hän ei ollut kuunaan kuvitellut kohtaavansa. Kaikki tapahtui yllättäen. Mitään ennakkomerkkiä ei hänelle annettu. Päistikkaan hän syöksyi tuntemattomaan, ajatteli vain, kun nyt tähän on tultu, kaipa tästä jotenkin selvitään..
Juostessaan taasen kukaties kenenkä asioilla kylän tietä pitkin hän päätti oikaista, ilman mitään sen kummempaa ajatusta, Ivanovien talon kasvimaan halki sillalle ja sitä myöten joen toiselle puolelle. Ja siinä hän teki kohtalokkaan virheen. Ei olisi pitänyt poiketa totutulta reitiltä, olisi pitänyt vain kiertää tietä myöten. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Siinä hän nyt seisoi Ivanovien kasvimaalla kaalinpäät jalkojen alle tallaantuneina. Talon isäntä hirmustuneena kirosi, läimäytti Aljoosaa seipäällä takaraivoon ja huusi kuin ukkosen mylväys, menetkös siitä pahainen harakka kaalejani tallaamasta. Sen enempää Aljosa ei tuosta tapauksesta muistanut. Seuraavana päivänä hän heräsi kylän sairastuvalla pää paksuun kääreeseen sidottuna, nälissään ja hirveissä tuskissa.
Kuka hänet oli sairastuvalle tuonut, sitä hän ei tiennyt, sen hän vain tiesi, ettei tästä kaikesta hyvää seuraisi. Äiti tosin oli käynyt häntä katsomassa, oli jättänyt palasen leipää ja kupillisen teetä jakkaralle vuoteen viereen. Minne hän tästä lähtisi. Sairastuvalla viruminen oli kallista. Isä ei kuunaan suostuisi maksamaan sairaalan kuluja hänen puolestaan. Yötä myöten oli täältä pois päästävä, seuraavaa päivää ei huolinut enää siellä maata. Mutta minne hän menisi, sitä nyt Aljosa pienessä, mutta sitäkin kipeämmässä päässään pohdiskeli.
Illan viimeisinä tunteina Pyhän Savvatin kirkon pappi, isä Andrei sattui tulemaan sairaskäynnille kukaties kenenkä Aljosan vieressä makaavan potilaan luokse. Tässäpä minulle pelastus, ajatteli Aljosa toiveikkaana. Rukoilla Aljosa ei osannut, kirkossakaan hän ei ollut käynyt, alituiseen kun oli asioilla juossut, ei ollut mukamas kirkkoon ehtinyt. Aljosa kuuli, kuinka isä Andrei posmotti jotakin rukousta, suuria ristimerkkejä piirsi sairaan ylle ja ulisevalla äänellä lauloi ”hospoti pomilui”, Herra armahda.
Kuule, isä Andrei, sopersi Aljosa tuskin kuuluvalla äänellä ja nykäisi tämän viitanlievettä, kuule, voisinko tulla kanssasi kirkkoon, löytyisikö siltä makuulavitsa minulle levätäkseni muutaman päivän, niin että voisin taas asioilla juosta ja toimittaa minulle määrättäviä tehtäviä. Ankara isäni potkii minut riekaleiksi jos kotiin yritän lepäämään. Pahoin tein kun Ivanovien kaalimaalle oikaisin asioilla juostessani.
Isä Andrei katseli tuskissaan makaavaa Aljosaa. Musta kamilafka päässään hän tarkasteli Aljoosaa, joka oli kuin olikin harakan näköinen, niin kuin hänelle oli kylän mummot kertoneet. Aljosa pelästyi, oliko hän liian suoraan esittänyt kysymyksensä, olisi pitänyt vielä harkita, ei näin suoraan kunnianarvoisaa kylän pappia lähestyä. Mutta oli sellainen vaara, ettei toista tilaisuutta ennen aamua hänelle tarjoutuisi, siksi hän oli rohkaissut mielensä ja tavoistaan poiketen rohjennut puhutella hänelle melkein tuntematonta ihmistä. Miten sinä nyt tuolla tapaa, Aljosa, olet pääsi satuttanut, poika raukka, kovin olet kärsivän näköinen, virkkoi isä Andrei. Papin lempeät ja osaaottavat sanat rauhoittivat Aljoosan pelästyneen sydämen. Kukaan ei milloinkaan ollut puhutellut häntä näin omakohtaisesti, vieläpä osoittanut hänelle sääliä ja ymmärtämystä.
Eikä aikaakaan, kun isä Andrei talutti Aljosan hitain, mutta turvallisin askelin sairastuvalta Pyhän Savvatin kirkon alakertaan. Venäläiseen tapaan kirkon alakerrassa oli keittiö ja ruokasali. Päivällä keitetyn kitsukeitton tuoksu leijaili voimakkaana ja pistävänä kirkon uumenissa, kun isä Andrei laski Aljosan makuulle ruokasalin peräseinän lavitsalle. Huoneen nurkassa oli suurikokoinen kauttaaltaan tummunut Kristuksen ikoni ja sen edessä lepatti lampatkan liekki valaisten synkännäköisiä kasvoja. Tahdotko syödä jotakin, poikani, kysyi isä Andrei avuliaalla äänellä. Aljosa puristi päätään, sitä minä vain, että olisiko lasillinen vettä, muuta en tarvitse. Aljosa ei tahtonut mitään itselleen, toisten asioilla hän oli vain tottunut juoksemaan ja tyytyväisenä hymyilemään, vaikka kuinka pilkkahuutoja hänen peräänsä huudeltiin.
Aljosa jäi yksin. Yön tunnit kuluivat verkalleen. Nukutuksi hän ei saanut, siitä piti huolen pään hirveä jomotus ja kumiseva ääni, joka jostakin kantautui hänen korviinsa. Aljosa ei osannut yhtäkään rukousta, sitä hän nyt kovasti harmitteli. Ristinmerkkiä hän oli aiemmin aina iltaisin salaa peiton alla tehnyt, niin kuin oli paabuskan, isoäidin nähnyt tekevän ja arveli sen näin muodoin liittyvän rukoilemiseen. Mitä hän sanoisi tuolle kummallisen pelottavan näköiselle Jeesukselle, jonka kuva oli ikoniin maalattu. Yhtäkkiä Jeesuksen kasvot kirkastuivat. Olenko minä mieleni menettävässä, kauhistui Aljosa, hourinko minä, hän taivasteli ja nipisti itseään navan tietämiltä. Ikoniin maalatut Jeesuksen kasvot olivat nyt aivan kirkkaat, puhtaina ne loistivat valaisten ruokasalia, jonka seinustalla Aljosa lavitsallaan makasi. Eikä tässä vielä kaikki. Kirkkauden keskeltä Aljosa kuuli sanat, kuuli ne aivan selvästi, ei hän houraillut, sen hän jälleen varmisti nipistämällä itseään navan tienoolta, ääni sanoi, Aljosa, älä pelkää, minä olen sinun kanssasi.
Enempää Aljosa ei öisiä tapahtumia muistanut. Aamulla hän heräsi. Päätä ei sen koommin kivistänyt, tuska oli hälvennyt, yön pimeyteen sotkeutunut. Jo aamuvarhaisella isä Andrei tuli tiedustelemaan Aljosan vointia. Hyvinhän minä, Aljosa aloitti, hyvin voin, ei minulla ole mitään hätää, kaikelleen olen tyytyväinen, leipäpalan jos saisin ja lasin vettä, jotta vähän vahvistuisin.
Isä Andrei ihmetteli yht´äkkistä käännettä niin huonokuntoisen potilaan voinnissa muutaman tunnin aikana. Aljosa osoitti vapisevalla kädellään nurkassa riippuvaa Kristuksen ikonia. Ikoni oli todellakin aivan puhdas, kirkas ja säteilevät olivat siinä Kristuksen kasvot. Isä Andrei kallisti päätään, kaivoi otskat, silmälasit kauhtanansa rintataskusta ja meni lähemmä tarkastelemaan Kristuksen ikonia.
Oli tapahtunut Jumalan ihme. Aljosa oli parantunut, Kristuksen ikoni oli kirkastunut. Aljosa oli saanut uuden kodin, pyhän Savvatin kirkon alasali oli täst´edes hänen kotinsa. Sen koommin ei kukaan kylällä Aljosan perään huudellut, eikä häntä harakaksi haukkunut. Aljosa toimitti isä Andrein asioita, vain muutaman päivässä, joskus ei sitäkään. Kirkossa hän palveli ahkerasti, mutta sitä hän ei laskenut palveluksi maallisessa mielessä, Jumalan auttamiseksi hän sen katsoi.
(Lukijalle tiedoksi, että Aljosa on jokunen vuosi sitten Valamoon munkiksi menneen Sergein serkku.)
