Aljosan, Valamon saarella kilvoittelevan Sergein serkku, joka hänkin oli kotoisin Aunuksesta, elämä ei ollut millään muotoa yksioikoinen. Edelleen hän asustelee Pyhän Savvatin kirkon alakerrassa, paikassa, jonne hän asettui edellisenä syksynä monien dramaattisten vaiheiden jälkeen. Kirkon alakerta on eräänlainen krypta. Kryptan keskellä on ruokasali, kokoontumistila, siitä oikealle usein miten suljetun oven takana on isä Andrein huone. Sinne ei Aljosalla ole lupa yksikseen poiketa, ei vaikka kuinka ajatus sisään astumisesta kihelmöikin aivojen sopukoissa. Isä Andrein huone on luvalla sanoen hyvin mystinen. Seinille on ripustettu lukuisa määrä vanhoja, vuosisatojen aikana lian pinttämiä ikoneja. Yhdessä nurkassa on tuoli ja pöytä. Pöydän päällä lojuu suuri määrä asiapapereita, joista kukaan ei ottanut tolkkua. Kryptan kirkon alttarin puoleisessa osassa on kaksi vierashuonetta, joista toista Aljosa asustaa. Toisessa huoneessa yöpyy satunnaisesti kuka milloinkin. Enimmäkseen he ovat käypäläisiä, matkalla jostakin jonnekin. Isä Andrei hyväsydämisyyttään tarjoaa heille yösijan. Useimmat kulkijoista ovat nukkavieruisia ja Aljosan pahaksi onneksi tuovat mukanaan kryptaan pien eläjiä, syöpäläisiä. Syöpäläiset ovat kiusallisia ja sitkeähenkisiä paholaisia, joiden purema kutittaa ja joista on melkein mahdotonta päästä eroon. Etenkin öiseen aikaan nämä pimeydessä vikkelästi liikkuvat ja kipeästi purevat pien eläjät ahdistelevat Aljosaa niin, ettei nukkumisesta tahdo tulla mitään.
Eräänä iltana kryptaan ilmaantui munkkiveli Avram Valamon luostarista, tarkemmin sanottuna Nilkoskin skiitasta. Heti ensitöikseen hän kertoi Aljosalle terveisiä munkkiveli Sergeiltä. Sekös Aljosaa suuresti ilahdutti, vallan kyyneleet vierähtivät hänen silmäkulmastaan vielä niin siloisille poskille. Sittemmin, kun Aljosa oli kotoaan jo kohta vuosi sitten lähtenyt ja pahaksi onneksi ajattelemattomuuttaan Ivanovien kaalimaan poikki asioilla juostessaan oikaissut , ei Aljosa ollut kuullut sukulaisistaan yhtikäs mitään. Mitä sinä, hyvä veli, nyt tuolla tapaa kyynelehdit, kiiruhti munkkiveli Avram lohduttelemaan. Mitäkö minä, nyyhkytti Aljosa, että mitäkö minä, joutava korvapuoli, harakan näköinen, tuulen tuivertama, enhän minä, en niin yhtikäs mitään. Kuule hyvä veli, mikä sinun nimesi nyt olikaan, niin, Aljosahan sinä, älä huoli olla suruissasi, aloitti munkkiveli Avram. Avram siristi silmiään, kultahammas, jonka hän oli teettänyt jo kolmekymmentä vuotta sitten majaillessaan erään jaroslavilaisen leskivaimon luona, loisti hänen suussaan, kuule, minäpä kerron sinulle oman tarinani.
Minä elin surutonta elämää. Ei ole syntiä, johon en olisi langennut. Kaikelleen olen itseni pahuuden syövereihin sotkenut, mieletön olin, sokea houkka. Niin minä elin, kuunteletko sinä hyvä veli mitä minä sinulle puhun, tarkisti munkkiveli Avram, milloin missäkin kaupungissa ja jo kohta toiseen kaupunkiin vaihdoin. Rauhaton sielu olin kunnes lopulta ajauduin Jaroslavin kaupunkiin. Kulkiessani resuisena vailla päämäärää kaupungin torilla törmäsin sattumalta erääseen leskivaimoon, Marfa Ivanovna oli hänen nimensä. Tämä rikas, edesmenneen miehensä perintörahoilla hyvin elävä leskivaimo otti minut huomaansa. Antoi huoneen, vaatetti edesmenneen miehensä, jonka nimeä en tohdi ääneen lausua, parhaimpaan pukuun, hyvin ruokki minut. Mutta minulla oli viinan halu, aivan mieletön. Muutaman viikon maltoin mieleni, vain vähän salaa Marfa Ivanovnalta viina ryyppyjä nautiskelin. Mutta eräänä päivänä, aivan kesän loppupuolella, ilman mitään sen kummempaa suunnitelmaa, ratkesin juomaan. Mieletön olin, varastin leskivaimon perintökalleuksia, vaihdoin viinapulloon, kerran jopa läimäytin häntä poskelle, kun hän tohti epäillä minua varkaaksi. Minäkö varas, huusin, kuinka te noin rohkenette minua epäillä, enhän minä toki varas, Jumala sen tietää, vakuuttelin hänelle.
Puoli vuotta, talvi oli jo pitkällä, hyvä veli, mikä se sinun nimesi nyt olikaan, aivan, Aljosahan sinä, elin kuin mikäkin houkka. Kunnes helmikuussa eräänä pakkasyönä heräsin Marfa Ivanovnan talon eteisen rappusilta, jatkoi kertomustaan munkkiveli Avram. Utuisen harson läpi, viinan pöhöttämillä silmilläni näin Mafra Ivanovnan seisovan saliin johtavalla ovella. Hänen silmäkulmistaan valui kyyneleet, mitään hän ei virkkanut, katsoi vain hiljaa, Silloin ymmärsin, että minun oli aika lähteä. Ja niin minä lähdinkin, siltä seisomalta olin jo ulkona, enkä ole sen koommin hänestä kuullut yhtikäs mitään. Jokin oli kuitenkin pistänyt kipeästi minun sydämeeni. Sen koommin en ole viina maistanut. Harhailin kuukausia kylissä ja kaupungeissa. Yövyin ladoissa, maakuopissa, jätelaatikoissa. Oli aikaa miettiä, pohdiskella elämän tarkoitusta. Kenenkään kanssa en juttusille antautunut. Sisintäni kalvoi hirmuinen tuska, pahan elämäni kirot puistelivat sydäntäni. Joskus saattoi mennä päivä, kaksikin, etten mihinkään liikahtanut, selälläni vain likaläjässä makasin. Luulin jo järkeni kokokaan minut jättäneen. Ainoa ajatus, joka kivutta, sisintäni piikeillä pistämättä, saattoi hetken mielessäni viivähtää, oli ajatus luostarista.
Monien vaiheiden jälkeen, joista en tohdi enempää kertoa, olinkin Valamon luostarissa. Seitsemän vuotta palvelin noviisina pääluostarissa. Igumeni antoi minulle kuuliaisuustehtäväksi leivän paistamisen, olinhan joskus nuoruudessani palvellut kotikaupunkini keskusleipomossa apulaisena ja näinmiten tiesin leivän paistamisesta jotakin. Seitsemän pitkää vuotta, hyvä veli, paistoin leipää. Joka aamua aamupalveluksen jälkeen, jonka aloitamme Valamossa puoli neljältä, alustin taikinan ja paistoin leipää. Aluksi 10 – 15 leipää pienelle veljestölle, mutta lopulta jo 50 - 60 leipää, olihan meitä ruokittavia viime vuosina pitkälle toista sataa. Kolme vuotta sitten otettiin luostarin käyttöön Pyhän Nikolaoksen sktiitta. Siellä olen nyt viimeiset vuoteni kilvoitellut. Aamulla herään klo 3.00, luen aamurukoukset ja kiiruhdan kirkkoon. Minun toinen kuuliaisuustehtäväni on huolehtia kirkosta. Siivoan, puhdistan tuohusjalat, sytyttelen lampatkat, soitan kellot, laittelen hiilet katilaan. Yhtä sun toista touhuan. Kesäiseen aikaan avaan kirkon oven skiittaan saapuville pyhiinvaeltajille. Heitä tulee paljon Venäjältä. Myös eräs pappi Suomesta tuo mukanaan pyhiinvaeltajia. Olen ystävystynyt hänen kanssaan. Ei me paljoakaan jutella, emme ymmärrä toistemme kieltä. Joka kerran kuitenkin kuiskaan hänelle, enhän tohdi ääneen sanoa, etteivät muut matkalaiset kuulisi, niet pfotografi, ei saa kuvata ja hän hymyilee veitikkamaisesti ikään kuin osoittaakseen että on ymmärtänyt. Viimeksi kun tapasimme, kerroin, että olen lähdössä matkalle. Oli lokakuun alku kun hänet tapasin. Olimme Nikolskin skiitan veljestön kanssa saapuneet pääluostarin kirkkoon kokoöiseen vigiliaan. Ulkona oli pimeää ja utuisen tuhruinen koleus tunkeutui Laatokalta kaikkialle. Pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin nimelle pyhitetyn kirkon uumenissa oli niinikään pimeää. Lampatkat lepattivat ikonien edessä heijastaen punaista valoa pyhien ihmisten kasvoille. Munkkiveljien mustanpuhuvat hahmot vaelsivat saappaat narskuen kirkon hämäryydessä häipyen jonnekin kaukaisuuteen, kuka alttariin, kuka kliirossille laulajien joukkoon. Igumeni otti munkkiveljiä synnintunnustukselle kirkon kaakkoiskulmauksessa. Jotkut viipyivät riähkillä 10 minuuttia , toiset 15 minuuttia. Jono oli loputon. Munkkidiakonit kiersivät suitsuttamassa ehtoopalveluksen alkupuolella kuoron laulaessa, nouskoon minun rukoukseni, niin kuin suitsutussavu sinun kasvojesi eteen. Pyhä laulu leijaili suitsutussavun myötä kirkon holveihin, sanat koskettivat, sävelet satuttivat, savun tuoksu huumasi hengen rukouksen lämpöön. Minulla oli muassani paksu nippu esirukouspyyntölappusia. Syvennyin niitä lukemaan kunnes yht´äkkiä näin suomalaisen papin edessäni. Hän on ystäväni, ei niin, ettäkö olisimme sanoneet jotakin ystävyydestä, eihän toki. Ystävyytemme on hiljainen, niin kuin tämä yö, utuinen, sanoin selittämätön, ymmärräthän sinä Aljosa, hyvä veli. Mutta mitäpä Aljosa olisi ystävyydestä ymmärtänyt, yksinäinen harakka. Ilahduin, en kuvitellut enää näkeväni häntä ennen ensi kesää. Kuiskasin hänelle, pian lähden matkalle, matkustan Jaroslaviin.
Juuri tälle matkalle, jolla nyt olen, veli hyvä, niin minä kerroin. Suomalainen pappi ilahtui, vai että Jaroslaviin matkalle, hän sanoin ja antoi minulle vähän rahaa, joitakin euroja, matkan varalle. Munkkiveli Afram on jo harmaantunut ja kulkee vähän kyyryssä. Hän on vanhin Valamon kilvoittelijoista. Nyt hän on matkalla Jaroslaviin. Kolmekymmentä vuotta on aikaa vierähtänyt siitä, kun hän näki leskivaimo Marfan silmäkulmasta vierivät kyyneleet, kyyneleet, joiden kosteus satutti sisintäni, riipaisi syvälle, vereslihakselle raastoi sydämen. Oli aika matkustaa Jaroslaviin, aika pyytää leskivaimo Marfalta anteeksi.
