Lukiessamme alueemme lehtiä, päivittäisiä kertomuksia seutukuntamme, itäisen Suomen ihmisten elämästä ja edesottamuksista, kuunnellessamme korviimme kantautuvia viestejä, eittämättä hiipii kahdensuuntainen mielentila sisimpään.
Voimme nähdä keskuudessamme onnistumisia, kuulla kertomuksia hyvistä, todellisesti ihmisyyttämme kohottavista asioista. Monet jaksavat yrittää, jaksavat miettiä ja uhrata itsensä ja kaikkensa alueemme ja sen asukkaiden suotuisan eloksen kohentumiseksi. He tahtovat elää todeksi Kristuksen kehotuksen : Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampun jalkaan. Siitä se loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. Tällaisten ihmisten, kanssakulkijoittemme ja hyväntekijöittemme ansiosta keskellämme on paljon toivoa – iloa ja rakkautta. He ovat niitä, jotka rakastavat ilossa perheitään, puoliosaan, lapsiaan ja läheisiään. He ovat niitä, jotka työpaikoillaan levittävät valoa ja toivoa ympärilleen. He ovat niitä, jotka vapaa-aikanaan harrastuksissa ja riennoissa kantavat hyvän elämän kirkkautta säkenöivää kynttilää ja he ovat niitä, jotka miettivät ja ajattelevat kokonaisten alueitten menestymistä, kannustavat ja kannattelevat kansan osien parasta.
Heissä, noissa jaloissa valon kantajissa toteutuu Toivon vuoden sanoma, sanoma toivosta – ilosta ja rakkaudesta.
Kun mieli on kuitenkin kahtaalle jakaantunut, joutuu tässäkin yhteydessä surullisena päänsä alas painamaan ja toteamaan, että ihmisyydellä on keskellämme toinenkin puoli: ihmisyyden pimeämpi puoli. Se on puoli, jossa ei Toivon vuonna ole ajatus toivosta, ilosta ja rakkaudesta toteutunut. Pahuuden ilostako he toimivat, toisiaan lyövät, henkihieveriin pahoinpitelevät niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pahuuden ilostako he lamput haluavat sammuttaa, toivottomuutta ympärilleen levittää. Pahuuden iloko heidät niitten kimppuun ajaa, pitkin kynsin riistämään sortaa, niitten, jotka jotakin yrittävät. Eihän siitä mitään tule, hölmöläisiksi meitä luullaan, kun toinen rakentaa ja toinen musertaa. Äiti rakastaa – isää vihaa, tytär toiveikkaana lukee – poika toivottamana vetelehtii, yksi kohentaa – toinen hajottaa. Eräs ajattelee – toinen hänet maanrakoon sotkee.
Puolia on siis kaksi. Valinnan vaikeus ei näin miten ole määrässä vaan laadussa. Ihminen on jatkuvassa valinnan tilassa, on valittava hyvän ja pahan välillä, on valittava toivo tai toivottomuus, ilo tai murhe, rakkaus tai viha.
Uusi Vuosi toivon tuo. Toivokaamme, että se toisi keskellemme runsaasti toivoa – iloa ja rakkautta.
Toivon, että Jumala siunaa meille Hyvän ja Onnellisen Vuoden 2001.
