Tammikuussa 1940 Hutjakan kylän salskea nuorukainen oli aseveljiensä kanssa asemissa Kollaa – joen läntisellä törmäällä. Kollaa- joki, tai oikeammin, joen poikanen, sillä pahainen on Kollaa joeksi, erotti vihollisjoukot toisistaan. Läntiseltä törmäältä hyvin saattoi nähdä itäisellä puolella olevan vastustajan silmänvalkuaiset harmaana hohkavasta törmäästä. ”Oltiin asemissa” – silmästä silmään. Tammikuun 26. päivä koitui Hutjakan salskean nuorukaisen kohtaloksi. Kranaatti osuin hänen poteronsa läheisyyteen. Seuraava mielikuva elämän kulusta hahmottui hänelle kolme viikkoa myöhemmin Siilinjärven väliaikaisessa sotilassairaalaosastossa.
Vapahtajamme sanoo yli kaikkien inhimillisten mahdollisuuksien: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin antaa henkensä ystäviensä puolesta”. Kranaatti silpoi salskean nuorukaisen kasvot. Tulituksen tauottua haavoittuneet koottiin yhteen kuljetukseen ja kuolleet toiseen. Salskea nuorukainen joutui jälkimmäisten kyytiin. Ruumiit lastattiin kuljetusvaunuihin ja päivien matkan jälkeen juna saapui Siilinjärven asemalle ruumiiden kokoamispisteeseen. Ruumiiden lastaajat hämmästyivät. Salskea nuorukainen ei ollut kuoleman kankea. Hutjakan naapurikylien ihailema salskea nuorukainen oli virunut päivätolkulla ruumiiden seassa. Salskea nuorukainen ei ollut antanut henkeään ystäviensä, kodin ja isänmaan puolesta.
Antoi elämänsä. Monien epätoivoisten leikkaussalin operaatioiden, kuukausia kestäneen kuntoutuksen jälkeen salskea nuorukainen katsoi peiliin kotiutuspäivän aamun koittaessa. Näky oli kauhistuttava. Itsekin hän vallan pelästyi. Hutjakan kylän salskeasta nuorukaisesta oli tullut rumuuden perikuva. Lakoonisesti hän totesi:” Henkeä en antanut, elämäni annoin” ja suuntaisi askeleensa Kuusamon kairaan metsäkämpälle. Metsäkämpillä hän eli elämänsä, poissa ihmisten silmistä. Viisikymmentä vuotta kului entisen salskean nuorukaisen elämästä isänmaan metsissä kunnes terveys alkoi reistailla ja oli tultava elämän ehtoohetkiksi veteraanikuntoutukseen.
Avasin hänen huoneensa oven. Oli joulukuu, lunta satoi hiljalleen niin kuin oli satanut 1939 Hutjakan kylällä, silloin, kun salskea nuorukainen lähti sotapalvelukseen isänmaan puolesta. Katseeni osui entisen salskean nuorukaisen kasvoihin. Jäykistyin – menetin ajan tajunnan – katsoin – en enää muistanut onko Jumalaa olemassa. Hutjakan kylän entinen salskea nuorukainen teki kuolemaa, hän teki kuolemaa sellaisena, jollaiseksi sota oli hänet silponut. Nyt hän pyysi armoa – armoa Jumalalta, sanoi: ”henki jäi, elämää ei” ja ummisti silmänsä.
Hän ei ollut antanut henkeään, hän oli antanut enemmän – elämänsä – ystäviensä, kodin ja isänmaan puolesta.
