Kirkossakin hän kävi, ei tosin tiuhaan, mutta kävi kuitenkin. Ilon usko oli piirtynyt syvälle hänen sydämeensä, Jumalan hän koki sisimpään iloa ja turvaa tuottavaksi iankaikkisuuden lähteeksi. Usein unissaan hän näki enkeleitä, enkelit liihoittivat taivaan sinessä, hän enkelien siivillä. Sielu puhdistui kirkkauden raikkaudessa, ilo täytti sisimmän. Hän nauroi paljon ja kuvitteli enkeleidenkin nauravan.
Rimpsakinttuinen neitokainen ei tarkkaan muistanut milloin oli edellisen kerran nauranut. Kukaties toista kuukautta oli vierähtänyt siitä, kun hymyn kare oli viimeeksi koristanut hänen ennen niin valoisina säikehtiviä silmiä. Illat kuluivat kotosalla, harmaana harmauteen tuijottaen. Harmauden herra kietoi hänet kaikkialta. Aluksi hän oli yrittänyt tunnistaa harmauden herran aikeita. Mitä herra hänestä tahtoi, tuo kavala, pimeyden henkien valtias. Nyt ei voimat riittäneet tunnistamiseen, rimpsakinttuinen vaipui itsesynkkyyteen. Ystävä soitti, kysyi vointia, oli mukamas huolissaan. Mitä hän minusta tahtoi, jättäisi rauhaan, antaisi olla, nuori neitonen horteessa tuumasi ja yritti ummistaa silmänsä. Ennen kaikenlaisen hyvyyden ilon lähde oli nyt iloton – itse ilottomuuden perikuva. Elämän eliksiiri, ilon vuolaat virrat noroina valuivat hänen sydämensä ilon lähteistä, ilon norot hyiseen hankeen jähmettyivät.
Rimpaskinttuinen neitokainen riutui, kalvakkaat olivat hänen poskensa. Hänen kätensä ojentui tyhjyyteen, tyhjyydessä ei ollut mitään, mihin tarttuisi. Hän oli sairastunut – masennukseen. Muodikasta tai ei, masennukseen hän oli vajonnut. Mikä saa mielen muuttumaan. Mikä ihmeen voima rusikoi niin monia, sellaisiakin, joiden ei äkkiarvaamalla voisi kuvitella masentuvan.
Hän soitti papille, tarttui viimeiseen oljenkorteen. Pappi kuunteli, ei sanonut mitään. Tällä tavoinko sinä minua autat, et mitään virka, arveli neitokainen ja lopetti puhelun. Kului päiviä, kukaties viikkoja, ei hän tarkaan aikaa tiedostanut, sumussa kulki. Soitti toisen kerran papille, soitti kuin soittikin. Nyt pappi jo sanoi jotakin. Se rohkaisi häntä, tuota onnetonta neitokaista. Soitti hän kolmannenkin kerran. Vaikka elettiin syksyä, kevään valo alkoi häämöttää hänen sisimmässään. Sitä mitä pappi hänelle sanoi, sitä rimpsakinttuinen neitokainen ei tässä tohdi ääneen lausua. Arvelee- parempi on, että pappi kullekin soittajalle sen hänelle itselleen kertoo, ei minun välityksellä. Minulle hän sanoi jotakin, mikä liikautti minun sisässäni velloneet pahuuden synkät voimat asemistaan.
Iloinen ilo palasi rimpsakinttuisen neitokaisen elämään. Iloton ilottomuus kaikkosi, siitä hän nyt ilossa iloitsi.
