Tuon tuostakin hän oli törmännyt tai joutunut vastatusten totuuden kanssa. Vaikka munkin elämää sääteleekin voimakkaasti nöyryys ja alistuneisuuskin, niin siitä huolimatta kysymys totuudesta tai oikeassa olemisen oikeudesta nosti päätään kaikkialla. Kerrankin hän seurasi vaivihkaa Jumalan äidin kuolonuneen nukkumisen kirkon takana kyläläisten keskustelua. Siinä oli kaksi miestä ja yksi jo iäkkäämpi nainen ryhmittyneenä kiivaaseen keskusteluun. He keskustelivat jokapäiväisistä asioista voimakkaasti käsillään sanojaan tukien. Asia ja päämäärä näytti olevan kaikilla sama, mutta näkemykset olivat hyvin erilaiset ja jokainen tuntui olevan oikeassa. Lähes käsirysyksi heidän väittelynsä lopulta päätyi, niin kiihkeästi he kukin puolustivat omaa näkemystään.
Tätä Sergei nyt tuumiskeli siemaillessaan höyryävää teetä samovaarista, joka usein porisi hänen keljansa pienellä pöydällä eritoten talven kylmyydessä. Samaan kysymykseen hän oli törmännyt myös munkkien kesken. Oli tullut erimielisyyksiä, oikeassa olevia oli monta, mutta mikä oli totuus tai kenellä oli oikeassa olemisen oikeus. Joskus syntyi väittelyä jopa uskon asioista ja niissäkin jotkut taittoivat peistä oman näkemyksensä puolesta henkihieveriin saakka. Näytti siltä, että monet turvautuivat osatotuuteen luullen sitä kokototuudeksi. Jotkut käyttivät taktiikkanaan sellaista ”vierestä totuutta” ja paahtoivat sen kanssa uskoen lopulta olevansa oikeassa. Joidenkin totuus perustui yksinkertaisesti kuulopuheisiin ja kylän ”naisten” arvioihin. Mutta yhtäkaikki hekin tunsivat olevansa oikeassa. Sergeistä tuntui siltä, että kaikilla oli oikeassa olemisen oikeus sen kummemmin riippumatta siitä, mihin he totuutensa perustivat. Ei Sergei tuntenut olevansa millään tapaa parempi kuin toiset, mutta siitä hän tunsi jonkinmoista mielihyvää, että oli rohjennut pohdiskella tätä kysymystä. No, saiko hän tyhjentävää vastausta mieltä kaivertaneeseen ongelmaan, mene ja tiedä. Tuuli sen kuin tuiversi, vilu puistatti, oli aika lähteä yöpalvelukseen.
Pääkirkon suuri kello, joka painaa 8000 kg, soi kumajamalla. Uskomaton on sen sointi, se jylisee, se kumajaa, vallan se sisimmän saa värisemään. Pihalla on aivan pimeää, vähäinen kynttilöiden kajo heijastuu pienistä ikkunoista näyttäen oikeaa suunta kohden kirkon ovea. Saaren suuri generaattori, ainoa sähkön tuottaja, oli lakkoillut koko päivän. Väliin se antaa sähköä jonkun minuutin ja sitten seisoskelee tuntikausia. Pyhittäjäisille Sergeille ja Hermanille pyhitetyn pääkirkon ala-kirkossa ei milloinkaan käytetä sähköä. Kirkko lämmitetään haloilla, jotka poltetaan valtavan suuressa pätsissä. Se riittää pitämään kirkon kotoisen lämpimänä. Joskus matalapaineen aikana pätsi tuprauttelee savua sisälle. Silloin on kuin savusaunaan astuisi. Tulee sellainen ”kitskun” tuoksu.
Palvelus etenee verkkaisesti. Kaikki tekstit ensiksi luetaan ja sitten lauletaan. Tunnelma on utuinen, mieluisan harmoninen, sisintä koskettava. Kevyen raikas laulu leijailee suitsutussavun tavoin ja vaikka se on vaimeaa, niin se kantautuu suuren kirkon jokaiseen sopukkaan. Vasemmalla seinustalla on pitkä jono. Kauempaa katsottuna näyttä siltä, kuin kaikki olisivat yhtä ja samaa. Harmaina hahmoina he tekevät ristinmerkkiä, kumartuvat maahan saakka, jotkut seisovat polvillaan kivisellä lattialla. He odottavat vuoroaan synnintunnustukselle.
Tänä yönä on Sergein määrä osallistua synnyntunnustuksen sakramenttiin. Pitkin päivää hän on miettinyt mennyttä kuukautta sen sanomisia, tekemisiä, tunteita, sielun liikkeitä. Väliin tulee sellainen tunne, että mitä sitä nyt olisi sanottavaa rippi-isälle, kun vasta neljä viikkoa siten kävin ”riähkillä”, se on katumassa syntejäni. Ei tässä ole mitään erityistä tapahtunut ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin valtava taakka olisi jo kasaantunut sielun harteille. Pahat ajatukset ne enimmiltään kiusaavat minuakin, Sergei tuumiskeli ja katseli ponomaria, joka sytytteli kynttilöitä suuren kattokruunuun polyeleon alkaessa. Siellä se keikkui 3 metrin korkeudessa huojuvilla tikapuilla ja sai kuin saikin kaikki kynttilät palamaan ennen kuin papisto juhlallisesti asteli saatossa keskelle kirkkoa.
Se Sergeitä nyt mietitytti, se kolmannessa keljassa asuva noviisi. Hän ärsytti minua. Hänen tapansa kulkea laahustaen niin, että hiekka käytävällä rahisi, hän niiskutti turhanpäiten ja jopa pyyhki nenäänsä viitan hihaan. Joskus vallan puistatti hänen olemuksensa. Ja kuitenkin, mitään ei ollut tehtävissä. Ei minulla ollut oikeutta mennä häntä ojentamaan. Ehkä paholainen on laittanut juuri tuon tyypin hänen lähelleen, päivästä toiseen. Ehkä se onkin hänen hengellisen kasvunsa koetin kivi. Kun en vain nyt siihen lopulleen kompastuisi. Tästä täytyy puhua rippi-isälle. Kello kävi jo neljättä tuntia aamulla, kun Sergei vihdoin tuntien odotuksen jälkeen pääsi rippi-isän puheille. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, mutta kummasti valpastui, kun rippi-isä lempeällä äänellä alkoi tiedustella Sergein tuntemuksia, sydämen mietteitä.
Pääkirkon suuri kello kumisi aamuyön pimeydessä, kun Sergei ripeästi kiiruhtaen suuntasi askeleensa kohden keljaa. Oli aika vetäytyä muutamaksi tunniksi levolle. Voi miten hänellä oli kevyt olla. Tuntien raskas seisominen kirkossa ei tuntunut missään. Hän oli saanut syntinsä anteeksi. Hän oli todella katunut tekemisiään, tuntemuksiaan. Rippi-isä oli lausunut sanat: … joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut, sanon minäkin uskaltaen, antakoon Herra Jumala sinulle, Sergei, sinun syntisi anteeksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Minä olen saanut anteeksi, olen saanut keventää sisimpäni. Nyt on hyvä olla.
