Sairaalan pitkä, loputtomalta tuntuva ja hyvin kiillotettu käytävä narskui jalkojen alla. Kalmean kirkkaat valot loistivat yön hiljaisuudessa. Joittenkin raollaan olevien ovien takaa kuului vaimeaa ääntelyä, pesuhuoneessa solisi vesi lavuaariin. Lääkkeiden ja osittaisen tunkkaisuuden haju leijui sieraimiin, eräs potilaista jalkaansa vetäen laahusti seinävieressä, hoitaja valkoisiin pukeutuneena kiiruhti hänen peräänsä. Avasin huoneen neljätoista oven. Mies makasi hiljaa, jokseenkin liikkumatta. Kukaties jo kauan hän oli vuoteellaan virunut, päiviä, viikkoja. Meillä oli sovittu iltayön tapaaminen.
Siinä hän makasi, selällään. Katse harhaili jonnekin kaukaisuuteen, ei minnekään. Mitä hän mahtoi ajatella, hän ei mitään virkkanut, hiljaa vain makasi. Oikea käsi kohottautui tulijaa tervehtimään, vain hivenen se nousi vuoteelta. Vasen käsi halvauksen jäljiltä velttona virui, siinä oli runsaasi sinermiä, tiputuksessa oli mies ollut. Yöpöydällä oli jaffapullo ja punaisia neilikoita, listaan oli merkitty kuluneen viikon nestemäärät.
Mies oli lähdössä, lähdössä pitkälle matkalle. Monta kertaa hän oli elämänsä aikana lähtenyt, milloin minnekin, nuorempana reppu selässä, myöhemmin matkalaukun kanssa. Sodassakin hän oli ollut, viisi pitkää vuotta isänmaata puolustanut. Mutta nyt ei tarvinnut reppua varustaa, ei matkalaukkua pakata. Nyt oltiin lähdössä vallan toisenlaisiin maisemiin, uusiin, hänelle osin tuntemattomiin.
Vihdoin hän jotakin sopersi, hiljaisella äänellä virkkoi, sanoja hapuili. Kieli oli kankea, huulet kuivuneet karheiksi. Olen, hän aloitti, paljon syntiä elämässäni tehnyt. Vähän olen katunut, ylen harvoin Jumalan puoleen turvautunut. Vuodet ovat virtanaan elämässäni kuluneet, taivaan tuuliin ne ovat haihtuneet. Sen tahdon kuitenkin kysyä, voisiko Jumala antaa minulle anteeksi.
Enempää hän ei puhunut. Ei jaksanut. Mutta tarpeellisen hän sanoi, kaiken tarpeellisen sillä hetkellä. Hän oli lähdössä, pitkälle matkalle hän lähdössä oli. Vaimeasti hän puristi kättäni. Puristin takaisin, merkiksi, että olin kuullut, olin ymmärtänyt hänen sanansa. Hän sulki silmänsä. Voima oikeasta kädestä kaikkosi. Mies vuoteella oli siirtynyt iankaikkiseen elämään.
Yhdestoista hetki, sitä mielessäni pohdin, katsellessani hiljaisuuteen laskeutuvaa kaupunkia sairaalan ylimmän kerroksen ikkunasta. Lunta tuiskutti yhdennellätoista hetkellä. Lumi peitti menneisyyden jäljet. Mies oli saanut anteeksi yhdennellätoista hetkellä. Vain puhdas, valkoinen, koskematon kenttä jäi hänen jälkeensä. Puhtauteen pukeutuneena enkelit kuljettivat hänen sieluansa iankaikkisuuden kirkkauteen. Hän oli onnellinen mies, yhdennentoista hetken mies.
Yhdestoista hetki riittää, mutta suodaanko meille kaikille yhdestoista hetki. Olisiko parempi kiiruhtaa katumuksen lähteille ennen viimetinkaa, kaiken varalta. Tutkistele tätä kysymystä sydämessäsi. Pohdiskele sitä sisimmässäsi. Ja kun tulet myönteiseen ratkaisuun, kiiruhda sydämeesi, sillä sydän on Herran vastaanottohuone. Sydämessäsi tapaat Jumalan, siellä voit puhua hänen kanssaan, sieltä saat neuvot ja ohjeet elämän suurten ja pientenkin kysymysten varalle. Jumala kuulee, hän vastaa sinulle. Kuuntele sinä hänen ääntänsä, vastaa sinä hänelle, vastaa kertakaikkisesti, Herra armahda minua syntistä, Amen.
