Johanneksen evankeliumissa Vapahtajamme kohdatessaan Nikodemuksen sanoo hänelle: ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee”. Kristuksessa rakas lukijani. Tahdon kysyä sinulta. Oletko harrastanut tuulen huminan kuuntelemista. Oletko pysähtynyt hiljaisuuteen, kuunnellut erityisesti ison haavan läheisyydessä tuulen huminaa, lehtien tuulessa vavahtelua, hiljaista äänen runsautta. Haavan läheisyydessä, kesän kauneuden hyväillessä ihmisyyttä, tuulen ääni, lehtien vavahtelu, koskettavat syvälle sydämeen. Sen kosketus lennättää, kantavin siivin nostattaa sielun korkeaan kokemukseen. Suuret asiat, elämää suuremmat puhuttelevat ihmistä.
Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on hengen kosketuksen laita. Jumala tuulessa meitä puhuttelee, hiljaisuudessa Hän kanssasi keskustelee. Emme tiedä mistä ääni tulee ja minne se menee. Sen tiedämme, että se meitä koskettaa, syvälle sisimpään satuttaa, hellästi ja kauniisti se meitä ohjaten kuljettaa. Tuulen mukana, lempeän kesätuulen mukana, Jumalan läsnäolon tunne vahvistuu ja minua vahvistaa. Kuuntelen, mitä se minulle kertoo, miten se minua, Jumalan ääni, elämän tiellä ohjaa.
Tuulen ääntä kuunnellessani en tahdo juurikaan mitään toivoa, en alituista valitusta jatkaa. Tahdon ennemminkin kiittää. Kauneuden kiitosta Jumalalle ylistää. Tahdon tuntea myös suurta kiitoksen mieltä läheisilleni, perheelleni ja ystäville. Tunnen, liian vähän olen kiittänyt, alituiseen valitus on mieleni täyttänyt. Mutta nyt kiitän, tuulen humina, haavan lehtien värinä minut siihen innoittaa. Kiitosta Luojalle veisaan, sävelet tuulen säestyksellä sydämessäni tapailevat.
Sinä teet tuulista sanasi viejät, Jumala, sydämeni on levollinen, mieleni on tyyni. Minä tahdon soittaa ja laulaa! Jumala, kohotkoon kunniasi yli taivaitten, kirkkautesi yli kaiken maan. Laulakaa Herralle, virittäkää kiitosvirsi. Hän peittää pilvillä taivaan ja lähettää maan päälle sateen.
Ylistäkää häntä, aurinko ja kuu, ylistäkää häntä kirkkaat tähdet.
Katson horisonttiin, silläkin tuulee. Tunnen, joku toinenkin tuulen kosketuksen tuntee. Hän onnellinen on, hän kiittäen tätä päiväänsä kulkee.
Taivasta katselen, ihmisyyttä pohdiskelen. Taivas projisoi jumalallisen kauneuden ihmisyyden keskelle. Jumalan kauneus tuo rakkauden lämmön ihmissydämiin. Jumalan luomakunnan kauneuden ja moninaisuuden keskellä ihminen kirkastuu korkeimpaan muotoonsa. Usko parempaan huomiseen soljuu hänen sisimpäänsä. Miksi murehtia siitä, mikä ei ole vielä näkyvissä. Parempi tarrautua kiinni siihen, minkä Jumala näyttää meille luonnon suuruuden ja kauneuden välityksellä. Sanotaan, että kauneus on katsojan silmissä. Mitä se tarkoittaa, en ymmärrä. Sen kuitenkin ymmärrän, että se on liian usein vääristynyt, se kauneuden taju katsojan silmissä. Tahdon toivoa, että Jumala poistaisi rähmettyneestä silmästä maailman turmeluksen loan ja kirkastaisi ihmisen näkemään Jumalan rakkauden, kauneuden ja hyvyyden tarkoituksen ihmiseloksessa.
Katselen taivasta, Sinun kättesi tekoja, ihastun ja ylistän Jumalaa
