Kysymys on suuren luokan asiasta, silloin kun kuninkaalliset juhliaan järjestävät. Ei sinne kelpaa kuka tahansa saatikka missä tahansa vaatteissa. Tästä puhui meille myös kirkkomme päivän evankeliumi teksti, kuninkaanpojan häistä. Kuningas oli valmistuttanut todelliset, juhlavat häät pojalleen. Härät ja syöttövasikat oli teurastettu, pöydät notkuivat herkkuja, kaikki oli valmiina. Yhtä vaan puuttui, ei ollut häävieraita. Niinpä palvelijat lähetettiin häävieraita kutsumaan. Pahaksi onneksi niillä, jolle kutsu toimitettiin, olikin vallan muuta touhua mielessään. Yhdellä toista toisella jotakin muuta. Esteitä löytyi, ainakin verukkeellisia esteitä. Eräät heistä kohteliaasti kieltäytyivät kutsusta. Mutta jotkut vallan raivostuivat, kun heitä häirittiin. Ei siinä ollut hyvänsuopuudesta häivääkään jäljellä, kun he kuninkaan palvelijoita pieksivät ja jopa hengiltä löivät mokomia, kutsun tuojia.
Tämän kuultuaan, tämän kuninkaalle selkänsä kääntäneiden niskuroijien tempaukset, kuningas päätti kutsua häätaloon kaikki mahdolliset kadun kulkijat, miehet ja naiset, rikkaat ja köyhät, ne joilla oli soveliaat vaatteet kuin myös rääsyihin pukeutuneet. Niinpä, koska ennakko valikointia ei lainkaan suoritettu, häätaloon tulleiden joukossa oli hääjuhlaa ajatellen sopimattomastikin pukeutuneita. Tällaiset tapaukset kuningas heitätti armotta pimeyteen, paikkaan, jossa itketään ja tuskissa hampaita kiristellään.
Erikoiseksi menee tämä kertomus. Ensin kutsutaan, ei tulla. Sitten väen väkisin joukkoa sisään kootaan, ja jotka sinne tulevat, osa saavat jäädä juhliin ja osa sidotaan ja tuleen heitetään.
Vertauksessa kysymys on taivaan valtakunnasta. Kuningas on Jumala. Poika, jolle hääjuhla valmistettiin on Jeesus Kristus, maailman Vapahtaja, Hän on puolestamme teurastettu vasikka. Palvelijat, jotka kutsua lähetettiin viemään ovat Vanhan Liiton profeettoja ja opettajia sekä Uuden Liiton papistoa, sanan levittäjiä. Kutsutut ovat ihmisiä, meitä maailmassa eläviä, eri aikoina ja kaikkialla ja häät ovat taivaan valtakunta, iankaikkinen elämä. Paikka, jossa itketään ja hampaita kiristellään on kadotus, helvetti, jonne armotta joutuvat elämässään pahoin vaeltaneet.
Kovin oli tinka kansanradioon soittaneella miehellä päästä presidentin kutsuille. Mutta mitä hän oli sen eteen elämässään tehnyt, sitä jäi sivullinen kuulija aprikoimaan. Sitäkö, että suutaan kiukustuneena milloin mistäkin asiasta kujilla ja aitovierillä soitteli, sekö oli hänen ansionsa linnan kutsuille. Niin, ainakin se hänen omasta mielestään tuntui olevan suuri, jos ei vallan liiallinenkin ansio, mutta linnan herra oli toista mieltä eikä kutsua lähettänyt.
Samalla tavalla se on pääsy taivasten valtakuntaankin. Ei sinne suuta pieksämällä kukaan ole päässyt. Sinne menoa varten on valmistauduttava vallan toisin menetelmin. Koko meidän elämämme kristittyinä, kehdosta hautaan, on valmistautumista. Valmistautumista voisi verrata maraton juoksuun. Siinä vaaditaan sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Tavoitteen tulee olla kirkkaana mielessä, mutta harjoitusmenetelmiä voi välillä muunnella. Kutsujista, tai tavoista, joilla kutsua meille esitetään, ei ole puutetta. Kysymys on enemmänkin siitä, onko meillä halua maailman moninaisen tarjonnan keskellä kuulla Jumalan valtakunnan kutsua. Tämäkin jumalanpalvelus on kutsu, kutsu sinulle tulla mukaan iankaikkiseen elämään johtavalle maratonille, jossa kaikille perille pääseville jaetaan kunnian kuihtumaton seppele.
Katselin taannoin erään häätilaisuuden juhlaväkeä. Kovin olivat, etenkin naiset, koreiksi pukeutuneet, parhaimpiinsa sonnustautuneet. Hyvä oli sellaista juhlaväkeä katsella. Tuli iloinen mieli itsellekin, sellainen puhdas ja kirkas olo. Ajattelin, tuolla tavoin pukeutuneet varmaankin kelpaavat myös kuninkaan pojan häähuoneeseen. No, tokihan me ymmärrämme, että taivaan valtakuntaan ei mennä ulkoisilla vaatteilla koreillen, vaan kyse on meidän sisäisistä vaatteistamme. Siitä, millaiseksi olemme sielumme, sydämemme pukeneet. Siitä, ovatko sielumme vaatteet puhtaan ylevät, siitä, tuoksuvatko ne jaloa lähimmäisrakkautta, siitä, kuuleeko niistä sointuvia lempeyden sanoja, siitä, heijastavatko ne ihmisyyttä ylentävää kirkkauden valoa.
Sielunsa ihmisyyden loistoa säkenöivään kruunuun pukenut, Jumalan rakkauden tietä kulkeva sydän näkyy kauaksi. Sellainen sydän on kuin kirkas majakka usein niin harmaan ihmisyyden keskellä. Toivomme, että yhä enemmän ja enemmän olisi ihmisiä, joilla ei olisi esteitä kutsun kuultuaan, että olisi enemmän niitä, jotka voisivat vastata myöntävästi. Sillä tässä kyydissä on aina tilaa, tilaa niille, jotka käyttävät ihmisyyden jaloja, rakkauden tuoksuja.
